sunnuntai 6.2.2005

Häissä

Sisko ehdotti kimppaa Veljenpojan häälahjaan. Osallisiksi hän kaavaili Äitiä, Veljeä, poikansa perhettä sekä Naista ja minua. Kuvitteliko hän tosiaan, että haluaisimme osallistua yhteislahjaan? Vai koputteliko hän vain jäätä kepillään?

Ajatus Äidin ja Veljen kohtaamisesta häissä piinasi jo etukäteen. Ja piinaavaa se oli. Oloni oli koko illan jokseenkin sietämätön. Minun mielessäni ei ollut jälkeäkään siitä iloisuudesta, joka häiden juhlintaan yleensä liittyy. Eikä se johtunut hääparista tai hääjärjestelyistä.

Veljen kanssa en ollut missään tekemisissä. Äidin kanssa katseemme kohtasivat kerran, jolloin hän nyökkäsi, ja minä vastasin ilmeettömästi hänen nyökkäykseensä. Nainen oli vessassa puhunut jotain hänen kanssaan. Minäkin puhuin sen verran, että Äiti vastaantullessaan kysyi: Tuutteko meille syömään huomenna? Ei tulla, vastasin. Voitaisiin jatkaa juhlimista, hän sanoi takanani kävelleelle Naiselle.

Hän siis pysyy linjallaan. Käyttäytyy ja yrittää saada minutkin käyttäytymään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän odottaa minun tuosta vain unohtavan hänen vehkeilynsä ja valheensa ja esiintyy kuin ei olisi toiminut mitenkään väärin. Tämä oli ääneenlausumaton osa hänen ateriakutsunsa sisältöä. Sen takia kutsu oli minusta loukkaava.